ClassicRoadRacing.com

       
  Lähdimme varhain tiistaina matkaan kohti Suomen nopeinta ja pisintä moottorirataa. Näissä hommissa on tärkeintä olla ajoissa paikalla, ajoissa radalla ja ajoissa maalissa. Tallimme saapui Botniaringille toisena, mikä ei ole huono sijoitus sekään.

Rata-alue on aina laaja ja tuulinen. Jos majoittautuu väärin, joutuu nukkumaan vinossa, ilman sähköä ja kaikille tuulille alttiina. Pohjoismaista löytyy ratoja, joissa myös puolimetriset tulvat ovat mahdollisia. Vuosittain varikon tuulenpuuskissa lentää puolenkymmentä telttaa. Myös meidän telttamme ovat osallistuneet ilmalentoihin poikkeuksetta joka vuosi.

Jo samana iltana Harley WLDR laskettiin laitumelle pitkän talven jälkeen ja vauhti oli hurjaa. Olin töllöstä nähnyt pätkän Harley Davidsonin historiasta dramatisoitua dokumenttisarjaa ja sen innoittamana hankkinut oikeaoppisesti alaspäin käännetyn ohjaustangon. Wrecking Crewn henki oli laskeutunut pyörän päälle.

Viimevuotinen rataennätykseni parani heti lähes kymmenellä sekunnilla. Tästä on kiittäminen Bridgestonen raskaille pyörille kehittämiä katulaillisia Battlecruise H50-renkaita, jotka mahdollistavat ennennäkemättömän kallistusvaran. Vaikka rengas tuntuu kovalta ja pysyy viileänä, ei ole huolta pidon loppumisesta ainakaan kuivalla. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa saamme märän kelin testit hyvinkin pian, sillä seuraava Championship -osakilpailu ajetaan Norjan Vålerissa.

Battlecruise -renkaalla on silmiinpistävä kallistusvara. Se näyttää olevan hyrrävoimissa jo paikallaankin. Sarjan takarengas on erittäin leveä, mikä on erittäin hyvä, paitsi jos kallistusvara loppuu. Arvelin aluksi, että kulutan siitä chicken stripit jo ensimmäisellä kierroksella ja varauduin laittamaan etusen myös taakse.

- Turha luulo. Vaikka polvet hilppivät kanttareita ja kummastakin kengästä katosivat kulutuspalat, ei kallistusvara loppunut. Kananlihareunuksella kasvaa vieläkin uuden kumin karvaa, joten tämä pelko ja uho oli täysin tarpeeton.

Jostain syystä tuoreimman tarkastusleiman omaavaa pitkää rataosuutta ei saanut ajaa vaan sille oli asetettu ajokielto. Kilpailu ja vääntö on kovaa ratayhtiöilläkin. Classic -kuljettajien turvallisuuden kanssa asialla ei voi olla mitään tekemistä, jos vertaan Botniaringin rataa muihin ajamiini ratoihin.

Seuraavana päivänä päristin aamusta iltaan ja pyörä toimi loistavasti. Uudet H50 jyrkemmät ajolinjat ottivat ajasta vielä viisi sekuntia pois, mikä on aivan järjetön ero. Kellot pysähtyivät 1.45 kierrosaikoihin, mikä luultavimmin säikäytti ruotsalaisen pelistä pois kokonaan.

Ensimmäinen kilpailupäivä alkoi näytösajolla. Ajatukseni oli esitellä pari kierrosta Norton Manxia, pysäyttää se radan varteen ja hoilauttaa kansallislaulu kuuluttajan kopista. Ruotsissa lauletaan kansallislaulu kilpailun alussa, siispä lisättäköön se myös suomalaisen Sisu Classic Racen alkuun
Nortonin kaasuvaijeri hirtti kiinni heti alkuun, joten lauluhommiin pinkaisin juosten. Palatessani näytösjuoksulta oli kiire kisastarttiin. Varikolla odottanut Harley oli tällä välin vetänyt herneen Linkerttiin, eikä suostunut käynnistymään. Lopulta lähti laukaus Akropovicin suusta ja pääsin myöhässä liikkeelle.
Jouduin lähtemään varikolta muiden perään ja ajoin kuin mieletön yrittäessäni muita kiinni. Jos olisin tiennyt, että Erkin kuvankaunis Husqvarna oli päättänyt jäädä pilttuuseen, olisin voinut ottaa iisimmin. Tämä ralli toi lauantaille hopeisen pytyn.

Sunnuntaina sää oli lämmin. Aiemmin sekin olisi aiheuttanut huolta mutta ei enää. VT-Cyclen tekemien muutostöiden jälkeen takapytty on pysynyt 10-15 Celsiusta viileämpänä kuin etummainen. H50 renkaat eivät myöskään ole kisan kuumuudesta moksiskaan. Entisistä Avoneista irtosi sulaessaan kumista rastaa, mutta nämä ovat vieläkin kuin uudet.
Tällä erää ehdin ansaisemaani lähtöruutuun, josta otin hyvän lähdön. Ensimmäinen kurvi oli kuin sateenkaari, jonka päässä kiilteli kultaa. Sateenkaari päättyi jumiutuneeseen vaihdelaatikkoon ja sain vaivoin nelosrattaan pyörimään. Jaro päästi jo tässä saumassa Trumpalla ohi ja meni menojaan. Lopulta iso pykälä lukittui ja kisaaminen sai jatkoa.
Husqvarna pysyi turvallisesti takana ja meno maistui, kunnes vaihtaminen tyssäsi taas. Mennään sitten pelkällä nelosella loppumatka -ajattelin ja levensin linjat entisille Avonin ajoille.
Kisani jatkui kahden minuutin varveilla, kunnes pääkatsomon kohdalla viimeinenkin vaihde pomppasi pois. En tarkalleen tiedä, missä vaiheessa uudesta kaasukahvasta oli vaijeri irronnut ja hirttänyt päälle. Sen seurauksena sivuventtiilikone kiersi radan reunalla joutilaana yli punarajan, eikä mikään vaihde mennyt päälle. Oli pakko sammuttaa. Potkin ja väänsin, kunnes sain vaihdevivun liikkumaan.
Nyt jos saisin koneen käyntiin niin pääsisin edes pisteille. Ruutulippu on ohitettava vaikka työntäen. Polkiessani konetta uudelleen käyntiin tunsin selkäpiissäni Husqvarnan vilahtavan ohi. Lyhyen rukouksen jälkeen HD heräsi käyntiin ja pääsin jatkamaan aplodien saattamana.
Päälippupisteellä taulu osoitti jo viimeistä kierrosta. Kääntyessäni sitä seuraavalle vauhtisuoralle näin kuvankauniin Husqvarnan hyytyneenä radan varteen kuljettajan etsiessä kadonnutta kipinää. Ajoin jonkinlaisessa hurmoksessa maaliin ja kunniakierroksen jälkeen pokkaamaan hopeaa.